2024-09-02
Itämeripäivän jälkeisiä mietteitä
29.08.2024 vietettiin itämeripäivää. Uusi kotikaupunkini Reykjavík on kaukana murtovetisestä kotisatamastani, mutta päivän luennot, jotka käsittelivät yritysvastuuta, ympäristön ja talouden yhteensovittamista planetaaristen rajojen sisäpuolella, sekä meren kestävää hyödyntämistä (LinkedIn:in #itämeripäivä-sisältövirrasta puhumattakaan) pitivät mietteeni Itämeren aalloilla ja rannoilla.
Itämeren rehevöitymisestä puhutaan vuodesta toiseen, mutta meren tilassa ei olla nähty merkittäviä parannuksia. Itämeren suojelu on vuosikymmeniä laahannut tavoitteista jäljessä; vuonna 2007 Itämeren rantavaltiot sopivat, että vuoteen 2021 mennessä Itämeri olisi hyväkuntoinen. Tämän tavoitteen jäädessä saavuttamatta, tavoitteen aikataulua siirrettiin vuoteen 2030. En valitettavasti usko nykyisten toimien riittävän tähänkään tavoitteeseen.
Ikävää on myös se, että merkittävimmät syypäät Itämeren kehnoon kuntoon ovat tiedossa: maa- ja metsätalouden valumavedet. Toki laivaliikenne ja tiettyjen lajien ylikalastus aiheuttavat Itämeren ekosysteemeille haasteita, mutta niiden merkitykset ovat toissijaisia rehevöitymisen itsepäiseen pulmaan. Valitettavasti ongelmien aiheuttajissa piilee jatkuvan tavoitteista lipsumisen juurisyy: Päättäjiltä uupuu tahtotila puuttua alkutuotannon pyhien lehmien jätteisiin. Itämeren valuma-alueella ei olla tartuttu rehevöitymisen juurisyihin pelloilla ja hakkuuaukioilla, joka olisi välttämätöntä vesistöjen ravinnekuormituksen pienentämiseksi. Ylitämme vuodesta toiseen Itämeren ravinteiden assimilaatiokapasiteetin, riskeeraten koko ekosysteemin tasapainon.
Suomen merialueita ei myöskään suojella riittävästi. Noin 11% Suomen merialueista on suojeltuja, kun vuoteen 2030 mennessä tämän luvun tulisi olla 30% vuoden 2022 YK:n luontokokouksen sopimuksen mukaisesti.[1] Nykyisten suojelualueiden ja luonnon heikentämiskiellon valvontaa on kehitettävä, jotta etenkin tiukan suojelun kriteerit täyttyisivät. Valtiollisten toimien lisäksi Suomi on muihin EU-maihin verrattuna mielenkiintoisessa asemassa, sillä Suomessa kunnat ja yksityiset maanomistajat voivat omistaa merta. Aktiivisesti Itämeren terveydestä kiinnostuneet maanomistajat voisivat siis omin toimin edistää tiukempaa suojelua, kuin mitä valtio on nykyisen poliittisen ilmapiirin puitteissa valmis toteuttamaan.
Itämeren tilasta käyty keskustelu muistuttaa monin tavoin maailmanlaajuista keskustelua ilmastonmuutoksesta. Ongelman laajuudesta on vahva tieteellinen konsensus, tilanteen korjaamiseen vaadittavista toimista on hyvä käsitys, mutta poliittinen tahtotila kyseisten toimien toteuttamiseksi puuttuu. Taustalla vaikuttavat valtioittenvälinen vastuun vierittäminen ja taloudelliset intressit. Vuodesta toiseen jatkuva keskustelu ja uutiset ilmiön vaikutuksista – Itämeren tapauksessa jokakesäiset sinileväkukinnot – pitävät ongelman ihmisten tietoisuudessa, mutteivät ole vielä onnistuneet motivoimaan päättäjiä riittäviin toimiin, sillä kukaan ei halua tehdä enempää kuin muut.
Itämeri tarvitsee pitkäjänteistä, määrätietoista ja suunnitelmallista kansainvälistä kunnostamistyötä, jonka on katettava maa- ja merialueet. Nyt on näytön paikka.
Takaisin ArkistoonViittaukset
