2024-07-10
Utopistisia visioita, saa lainata
Tämän blogin nimi on Utopiste, ja olen tituleerannut itseäni utopistiksi, mutta mitään varsinaista keskustelua utopioista en ole vielä aloitellut. Aion nyt korjata tämän epäkohdan.
Utopia on nykypäivänä haastava ja epäsuosittu käsite. Yksi keskeisistä ongelmista on utopistisille ajatuksille tyypillinen vastikkeettomuus. Utopia on äärimmäinen hyvinvointivaltio, jonka kansalaiset saavat universaalisti osakseen korkealaatuisen elämän. Tämä universaali vastikkeettomuus on epäsuosittu idea nykypäivän poliittisessa ilmapiirissä, jossa monet puolueet haluavat pikemminkin kasvattaa yksilöiden omavastuuta ja vähentää kaikkien saatavilla olevien palvelujen määrää, oli sitten rajaamisperuste henkilön työllistyminen, tausta, ikä tai tulotaso. Etenkin kokoomukselle ja perussuomalaisille on vastenmielinen ajatus, että kaikille kansalaisille taataan samantasoiset, korkealaatuiset palvelut ilman, että heidän tarvitsisi erityisemmin ponnistella niiden eteen tai perustella tarvettaan ja oikeutustaan kyseisiin palveluihin.
Mielestäni puolueiden tulisi kirjata ohjelmiinsa utopistisempia tavoitteita, jotta politiikan saavutettava muutos aidosti veisi meitä eteenpäin, emmekä joutuisi tyytymään ikuiseen pysähtyneisyyteen ja luisuun kohti näköalattomuutta ja kunnianhimottomuutta. Ranskan parlamenttivaalit hiljattain voittaneen Nouveau front populaire:n, eli Uuden kansanrintaman ”utopistisiin” tavoitteisiin lukeutuu eläkeiän laskeminen 60:een, hintakaton asettamisen peruselintarvikkeille ja vähimmäispalkan nostaminen. Uuden kansanrintaman poliittisen ohjelman hintalapun ollaan arvioitu olevan 150 miljardia euroa vuodessa — rahoituspuolelle ranskalaisvasemmisto on suunnitellut varallisuusveroa. Yhtä kunnianhimoisia ehdotuksia ei suomalaisten puolueiden eduskuntavaaliohjelmista yleensä löydy.
Tässä muutama itse kannattamani ”utopistinen” ehdotus, joita saa vapaasti lainata.
- Kodittomuuden päättäminen;
- Leipäjonojen tarpeen lakkauttaminen;
- Teollisuuden asettaminen täyteen rahalliseen vastuuseen tuotannon synnyttämästä jätteestä ja saasteesta yksittäisen tuotteen koko elinkaaren ajalta;
- Uusiutumattomien polttoaineiden käytön rajaaminen poikkeusoloihin;
- Työnteon ja toimeentulon irrottaminen toisistaan;
- Työntekijöiden sananvallan yrityksissä kasvattaminen vähintään "50% +1":een;
- Alueellisen demokratian laajentaminen esimerkiksi liittovaltiomallin tai laajennetun paikallishallinnon kautta;
- Ilmaisen koulutuksen laajentaminen myös työväen- ja kansanopistojen tarjontaan kaikenikäisille aiemmasta koulutustasosta riippumatta;
- Rautatieverkoston laajentaminen koko maassa ja tunneliyhteyden rakentaminen Helsingistä Tallinnaan.
Mutta mikä ylipäänsä tekee näistä ehdotuksista ”utopistisia”? Niille, joille utopia on haukkumasana, tällainen politiikka esittäytyy epärealistisena, kalliina ja idealistisena. Ne edustavat merkittävää muutosta nykytilanteesta, jonka tavoitteena on tehdä elämästä helpompaa ja mukavempaa merkittävälle osasta väestöstä, ilman että heiltä itseltään vaadittaisiin merkittävää työpanosta tai rahasummaa sen saavuttamiseksi. Itse en pitäisi näitä ehdotuksia kovinkaan lähellä aidon utopian ihannemaailmaa, mutta ne ovat askelia sitä kohti. Kysynkin, mikäli meidän on politiikalla mahdollista tehdä elämästä parempaa kaikille ja etenkin yhteiskuntamme vähäosaisille, miksemme tekisi niin?
Utopian rakentaminen vaatii sitä tukevaa talousjärjestelmää. Nykyisenkin tasoisen hyvinvointivaltion ylläpitäminen maksaa, ja 2000-luvun talouskuripolitiikan leikkaukset ovat osuneet kipeästi hyvinvointivaltion palveluihin valtion tulojen jäädessä jälkeen nousevista kuluista. Utopiaa voi kuitenkin rahoittaa arvonlisäveroa ja tuloveroa peukaloimatta.
Itse lähtisin rakentamaan utopistista talousjärjestelmää kahden pilarin varaan: ohjaamalla pääosa luonnonvarojen hyödyntämisen tuotoista valtion kassaan ja verottamalla maanarvon nousua. Nämä ovat kaksi aluetta, joissa syntyneen vaurauden voi perustellusti sanoa kuuluvan koko Suomen kansalle, eikä niille toimijoille, jotka sattuvat omistamaan maan ja sen pinnalla kasvavat ja uumenista löytyvät luonnonvarat. Ensimmäinen uudistus heikentäisi esimerkiksi kansainvälisten kaivosjättien kykyä riistää luonnonvaroissa vaurasta ”siirtomaa-Suomea”. Toinen kannustaisi tehokkaampaan maankäyttöön halutuilla alueilla, jossa alihyödynnetyn maan arvon noustessa maanomistajien olisi pakko kehittää omistamiaan tontteja kattaakseen veroista koituvat kustannukset. Näin voitaisiin paikata pulaa edullisista asunnoista kasvukeskuksissa ja kasvattaa palvelujen rahoitusta.
Esittämäni ajatukset eivät ole lennokkainta utopiaa, pikemminkin yhteiskunnan nykytilan maltillista ohjaamista kohti paremmin voivaa yhteiskuntaa. Minulla on tätäkin korkealentoisempia ideoita, kuten yhteisölliseen asumiseen kannustaminen, naapurustotasoisen jakamistalouden fasilitointi, yksityisautoilun rajoittaminen haja-asutusalueiden ulkopuolella ja teollisen eläinperäisten elintarvikkeiden alasajo, mutta halusin aloittaa esittelemällä tavoitteita, joita usein haukutaan utopistisiksi, mutta joista monet lyhyenkin tarkastelun jälkeen tuntuvat tänäkin päivänä saavutettavilta.
Kaikki mitä vaaditaan, on poliittista tahtotilaa utopioiden tavoittelulle.
Takaisin Arkistoon