2025-02-21

Utopistisemman asuntopolitiikan puolesta!

Asunto on välttämättömyys, perustarve ja ihmisoikeus, jonka riittävä toteutuminen ei ole lainkaan itsestäänselvyys. Helmikuun alkuun on mahtunut liuta uutisia asumisesta ja asunnottomuudesta – pääosin negatiivisia.

Lyhykäisyydessään – aktiivista asuntopolitiikkaa on asteittain heikennetty vähentämällä julkisin varoin tuotettua ja sosiaalisten intressien ohjaamaa asuntotuotantoa, sekä tuettujen asuntojen määrää. Samalla uusien asuntojen tuotanto on tapahtunut enenevissä määrin asuntospekulaattoreiden ehdoin, palvellen sijoittajien voitontavoittelua, toisin kuin aiempi sosiaalisten tavoitteiden ohjaama asuntotuotanto. Tämä on ollut omiaan ruokkiakseen alueellista eriarvoistumista ja kohtuuhintaisten asuntojen heikkoa saatavuutta. Hallituksen leikatessa pienituloisilta tuensaajilta, entistä useampaa uhkaa kodittomuus, etenkin kun tuensaajat eivät pääse muuttamaan edes leikkauksilla uhatessa halvempiin asuntoihin, joita ei ole riittävästi. Ja mikäli nykyisenkaltainen vaisu julkisin varoin tuettu asuntorakentamisen trendi jatkuu, eikä euroalueella palata nollakorkovuosien lainakorkoihin, tulee meillä olemaan asuntopulaa seuraavina vuosikymmeninä. Suomalaisten pienituloisimmalta kymmenykseltä kuluu noin 40% asumiskustannuksiin jo nyt, mutta asiat saattavat olla tulevaisuudessa vielä huonomminkin.[6]

Kaipaisin kunnianhimoa ja idealismia asuntopolitiikkaan (myönnettäköön, kaipaan kunnianhimoa ja idealismia kaikkeen politiikkaan). Helsingin apulaispormestari Sazonov oli asettanut tavoitteekseen asunnottomuuden poistamisen Helsingissä vuoteen 2025 mennessä, mutta tavoitetta vastaavat toimet jäivät toteuttamatta.[7] Valtiolta olisi tarjolla 1,5 miljoonaa euroa asunnottomuuden poiston vastaiseen työhön, joka aiotaan Sazonovin suunnitelmien mukaan käyttää asumisneuvontaan ja asunnottomien tavoittamiseen. Valitettavasti tavoitettu asunnoton ei pysy kuivana taikka lämpimänä pelkillä neuvoilla, vaan siihen vaadittaisiin itse asunto. Sazonov ei HS:n haastattelussa maininnut sanallakaan asuntojen rakentamista.[8]

Utopistien asuntopolitiikka

Kuin monilla politiikan aloilla, nykypäivän asuntopolitiikka tuntuu näivettyneen teknokraattiseen näpertelyyn ja epätoivoiseen uskoon, että markkinat kyllä hoitavat. Mikäli haluamme, että tulevaisuudessa kaikilla on varaa asua Suomessa, tarvitaan kunnianhimoisen asuntopolitiikan kunnianpalautus. Tyylilleni uskollisena, haen utopistisen asuntopolitiikan mallia menneiden vuosisatojen idealisteilta.

Varoituksen sana: Punalippu liehuu

Utopistisilla aikeilla voi olla dystopisia seurauksia – siksi vilkaisemme ensin edesmenneen naapurivaltiomme, työväen paratiisin, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton historiaan. 1900-luvun alussa Venäjää vaivasi asuntopula ja ahdas asuminen oli yleistä. Lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa bolševikit pakkolunastivat rakennuksia ja allokoivat huoneistoista "vapaita" huoneita asunnottomille ja ahtaasti asuville työläisille.[9] Tämä ei itsessään riittänyt ratkaisuksi asuntopulaan. Varsinainen massiivinen asuntorakentaminen alkoi vasta Hruštšovin valtakaudella, jolloin halpoja massatuotetuista betonielementeistä rakennettuja kerrostaloja, niin sanottuja hruštšovkoja tuotettiin joka puolella Neuvostoliittoa.[10] 2,2 miljoonan asunnon vuosittainen lisäys helpotti asuntopulaa jonkin verran, mutta Neuvostoliitossa elettiin silti äärimmäisen ahtaasti; 1970-luvun puolivälissä kaupunkien asumisväljyys oli 8 m2/henkilö.[11] Vertailun vuoksi Helsingin asumisväljyys vuonna 2024 oli 34,6 m2/henkilö.[12]

Neuvostoliiton ehdottoman valtiojohtoinen asuntopolitiikka piti asumiskustannukset matalina (Moskovassa 1980-luvulla noin 3% tavallisen perheen tuloista meni asumiskustannuksiin), mutta se oli asunnonvaihtajille mahdoton.[13] Maansisäisiä muuttoja säänneltiin propiska-asumisoikeuden avulla, jota voi verrata nyky-Kiinan hukou-asumisrekisterijärjestelmään.[14] Muuttaakseen kaupunkiin piti olla asumisoikeus, mutta asumisoikeuden saaminen vaati asunnon, jota varten tarvittiin asumisoikeus. Koska tyhjiä asuntoja halutuimmissa neuvostokaupungeissa ei ollut riittämättömän tuotannon takia, vaati muutto asunnonvaihdon järjestämistä, jossa viranomaiset eivät tietenkään auttaneet. Sääntelemällä propiska-asumisoikeuksien myöntämistä äärimmäisen niukaksi Neuvostoliitossa hillittiin sisäistä maahanmuuttoa ja kontrolloitiin kansalaisia. Vaikka suurimmalla osasta kansasta siis oli päänsä päällä katto, se oli usein aivan täyteen ahdetun huoneiston yllä, josta pois muuttaminen tehtiin äärimmäisen vaivalloiseksi.

Utopistin ei siis kannata ottaa Neuvostoliitosta mallia asuntopolitiikassa – eikä missään muussakaan.

Talonvaltaajan teoriakurssi

Koska punalippujen viitoittamalta tieltä emme löydä toteuttamiskelpoista asuntopolitiikkaa, kääntykäämme mustien lippujen puoleen. Anarkokommunismin keskeinen teoreetikko Pjotr Kropotkin (1842-1921) hahmotteli vuonna 1892 ilmestyneessä teoksessaan Taistelu leivästä (La Conquête du pain), kuinka anarkistisessa yhteiskunnassa toteutettaisiin asuntopolitiikkaa.[15] Kropotkinin kirjoituksia läpileikkaa ajatus, että vauraus kasaantuu ainoastaan maksamalla työntekijöille palkkaa, joka ei vastaa tehdyn työn todellista arvoa. Tästä näkökulmasta käsiteltynä suurin osa vuokra-asunnoista ei oikeutetusti kuulu omistajilleen, sillä he eivät ole asuinrakennuksia omalla työpanoksellaan rakentaneet ja ovat riistäneet rakentajia riittämättömin palkoin. Hän painottaa lisäksi, että talon todellinen arvo rakentuu sen sijainnin ja sitä ympäröivän infrastruktuurin ja palvelujen varaan, joiden eteen talonomistaja ei ole myöskään pannut tikkua ristiin. Näin ollen, Kropotkin näkee asuntokannan yhteisomistuksen olevan ainoa oikeudenmukainen järjestely.

Kropotkinin visioissa työväen anarkistisen vallankumouksen koittaessa vuokrien periminen kiellettäisiin ja kaupunkien työläiset järjestäytyisivät vapaaehtoisten partioihin, jotka kartoittaisivat kunkin naapuruston tyhjien, vajaakäytössä olevien, ja liian ahtaasti asuttujen asuntojen lukumäärän ja asukkaiden määrän. Sitten alkaisi asuntojen uusijako, jossa pakkolunastetut vuokra-asunnot jaettaisiin kotitalouksien tarpeiden mukaan, ylisuuret asunnot joko jaettaisiin monihenkisille kotitalouksille tai remontoitaisiin useammaksi pienemmäksi asunnoksi, kun taas yksiöt tarjottaisiin yksineläville tai yhdisteltäisiin suuremmiksi asunnoiksi.

Kuulostaako todennäköiseltä? Realistiselta? ...ihmisluonteen vastaiselta?

Kropotkinia ja muita idealistisimpia anarkisteja voi kritisoida sinisilmäisyydestä. Kropotkinin aikalaisetkin suhtautuivat epäuskoisesti ideaan spontaanisti järjestäytyvästä, epäitsekkäästä työväestä jakamassa asuntoja tarpeen mukaan ja antaen puutteen alaisille omastaan. Heidän kritiikkiinsä Kropotkin vastasi lähinnä vakuuttelemalla, että maaseudun kyläyhteisöissä yhteisten peltojen jako ja järjestely sujuu solidaarisuuden hengessä ja ilman esivallan väliintuloa, miksei siis myös kaupunkien työväeltä?

Kropotkin ei kirjoittanut suunnitelmaluonnoksiaan tarkasti noudatettaviksi, eikä nykyutopistin kannata niitä liian yksityiskohtaisesti kopioida. Anarkistien talonvaltaussuunnitelmissa on tietty logiikka – asuntojen kohtelu hyödykkeinä, joilla tehdä voittoa muiden kustannuksella ei edistä ihmisten perustarpeiden toteutumista suojan osalta. Yksityinen vuokra on tulonsiirto heikompiosaisimmalta parempiosaisille, eivätkä markkinat allokoi resursseja sosiaalisesti optimaalisesti.

Toisin kuin Kropotkinin aikoina, meillä on informaatioteknologian kehityksen ansiosta valtavasti dataa käytettävissä asuntopolitiikkaa varten. Vapaaehtoisten tiedonhakupartioille ei ole tarvetta, kun tietoa vuokrattavista ja myytävistä asunnoista, asuntojen käyttöasteesta ja asumisväljyydestä löytyy niin julkisista lähteistä kuin myös Oikotien kaltaisilta internet-palveluista. Datavetoisessa nyky-yhteiskunnassa voisi olla entisaikoja paremmat edellytykset järjestää yhteiskunta hajautetun toiminnan kautta, tosin ensin pitäisi toteuttaa Kropotkinin peräänkuuluttama sosiaalivallankumous, joka pyyhkisi pois olemassaolevat valtasuhteet ja yksityisomistuksen.

Sitä odotellessa.

Askel kohti utopistista asumista

Anarkisteilla on mielestäni ollut aivot oikeassa asennossa heidän teorisoidessaan kunnianhimoisia yhteiskunnallisia mullistuksia. Parempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa tavoittelevien aatteiden on oltava toteutuvan politiikan pohjana, jotta pääsisimme missään määrin etenemään oikeaan suuntaan. Vaikka sosiaalivallankumous ei odottaisikaan nurkan takana, kannattaa heidän puheitaan asumisen muuttamisesta hyödykkeestä perusoikeuteen kuunnella ja niiden pohjalta toimia.

Mitä oppia hieman maltillisempi utopian haikailija voi siis anarkisteilta ottaa? Anarkisti itse vastaisi, ettei mitään, kuuluuhan vallankumoususkoon kompromissien ja (heidän näkökulmastaan) puolitiehen jäävien ratkaisujen karttaminen. Jos kuitenkin hyväksymme, että politiikassa on tehtäviä kompromisseja, voimme heittää ilmoille muutamia ehdotuksia.

Voisiko esimerkiksi voitontavoittelua asuntovuokrauksella rajoittaa? Oli kyseessä sitten kansainvälinen kiinteistösijoittaja tai yhden hengen operaatio, asuntosijoittaminen luo keinotekoista niukkuutta ja nostaa asumisen kustannuksia vuokralaisille, kun asunnon ylläpitokustannusten ja yhtiövastikkeiden lisäksi vuokralaisen pitää kattaa vuokraisäntänsä lainakorot, sijoituksen odotettu tuotto, sekä yrityksen mahdollisten osakkeenomistajien odotettu tuotto omalle sijoitukselleen. Voitontavoittelu asuntomarkkinoilla kanavoi kuukausittain valtavasti rahaa vähävaraisilta vuokralaisilta hyvätuloisille kautta maailman.

Asumiskustannuksia saisi hetkessä kohtuullistettua puuttumalla joko vuokratulojen suuruuteen verottamalla niitä ankarasti (vaikka itse vuokratulojen suuruuden tai vuokrattujen asuntojen määrän perusteella) tai rajoittamalla voittoa tavoittelevien tahojen omistamien asuntojen määrää. Entä jos yksilöillä ja yrityksillä saisi olla korkeintaan yksi asunto, jota vuokrataan sijoitusasuntona? Oikeus pitäisi tietenkin rajata edunsaajittain, jottei meille ilmestyisi miljoonia yhden sijoitusasunnon omistavia yrityksiä, joiden takana olisi muutama omistaja. Tällaisetkin ehdotukset voivat kuulostaa vallankumouksellisilta ja asuntopolitiikkaa totaalisesti mullistavilta, mutta ne ovat paljon maltillisempia kuin anarkistien ajatukset.

Kun tavoitteena on mahdollistaa kaikille kohtuuhintainen asuminen, pitää tarttua utopistisiin ideoihin – nykypolitiikka näyttää jäävän pikavauhtia tästä tavoitteesta jälkeen.

Takaisin Arkistoon

Viittaukset