2025-11-10

Utopioihin on uskallettava uskoa

Utopistiselle, visionääriselle politiikalle olisi tarvetta paremman tulevaisuuden kuvittelemisessa ja rakentamisessa, mutta tällä hetkellä kotimaisessa puolueissa niin poliitikkojen kuin äänestäjienkin mielikuvituksiin tuntuu mahtuvan lähinnä teknokraattista näpertelyä ja pakkopuheella höystettyä synkistelyä.

Utopistiset ajatukset ja tavoitteet ovat politiikassa vastatuulessa, kirjoittaa tutkimusprofessori Antto Vihma isänpäivänä 9. marraskuuta 2025 Helsingin Sanomissa julkaistussa kolumnissaan.* Päivystävän utopistin on reagoitava, kun keskeisessä suomalaisessa mediassa kommentoidaan utopistista politiikkaa.

Vihma kommentoi kahta sotienjälkeisen eurooppalaisen politiikan keskeistä utopistista projektia – hyvinvointivaltiota ja rajat ylittävien yhteistyön ja yhteisten sääntöjen maailmaa – selittäen, miksi ne ovat joutuneet vastatuuleen. Valitut utopistiset projektit ovat mielestäni osuvia siinä määrin, että molemmat projektit todella ovat uhattuina, mutta kummassakaan tapauksessa en ole erityisen vakuuttunut tutkimusprofessorin analyysistä.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden tulot ja menneisyyden menot

Kautta maailmanhistorian ajatus yhteiskunnasta, jossa yksilö olisi turvattu sairauksien, tapaturmien ja ikääntymisen tuomilta kurjuuksilta oli kiistatta utopistinen ja varatatu lähinnä ruusuisiin kuvauksiin tuonpuoleisista paratiiseista. Kun maailmansotien jälkeen Euroopassa rakennettiin kattavia julkisen terveydenhuollon palveluja, työttömyysturvaa ja eläkejärjestelmiä, tätä utopiaa tehtiin todeksi, mutta samalla se muuttui arkiseksi ja menetti tarunhohteensa. 1980-luvun jälkeinen uusliberalismin aalto sekoitti politiikan pelikentän perinpohjaisesti. Hyvinvointivaltion hedelmistä hyötyneet vaurastuneet sukupolvet alkoivatkin tavoitella vaaliuurnilla omaa taloudellista etuaan vaaliuurnilla, samalla kun taloustieteessä oli trendikästä peräänkuuluttaa regulaatioiden purkamista, verotuksen laskemista ja kansallisen omaisuuden yksityistämistä. Moni entinen hyvinvointivaltio, kuten Yhdysvalloista eniten poliittisesti ammentava Iso-Britannia, vaurioitui pysyvästi. Kasvavien tuloerojen ja hyvinvoinnin epätasaisemman jakautumisen hyväksyntä kasvoi.Tässä ilmapiirissä elämme edelleen.

Hyvinvointivaltio on utopistisisten projektien joukossa hyvin yksinkertaisesti perusteltavissa elämän vastoinkäymisten ennakoimattomuudella. Meidän kaikkien elämään todennäköisesti jonain aikana vaikuttaa sairaus, tapaturma, tai työttömyys – hyvinvointivaltio pyrkii varmistamaan, ettei ole kenenkään omista resursseista kiinni, selviääkö hän elämän vastoinkäymisistä.

Vihma ei kritisoi hyvinvointivaltion ideaa tai sen hyötyjä, vaan hän kuittaa hyvinvointivaltion ajautumisen vastatuuleen talouspoliittisilla kysymyksillä. Koko kolumnin mielenkiintoisimpia kohtia on seuraava kappale†:

“Talouden pysähtyneisyys, kasvava työttömyys ja julkistaloudellinen kriisi ovat Sorsan huomautuksen jälkeen säännöllisesti vaivanneet länsimaita. Poliittisesti olennaista on, että kriisit voidaan julkisuudessa vakuuttavan tuntuisesti kytkeä hyvinvointivaltion kustannuksiin.”

Hyvinvointivaltiota (tai sen kustannuksia) syytetään tietyissä taloustieteellisissä koulukunnissa tehottomuuden lisäämisestä taloudessa. Tätä kautta sen syyksi voidaan sysätä talouskasvun puute, työttömyys ja valtion velkaantuminen. Kaikki taloustieteen koulukunnat eivät tätä käsitystä jaa, mutta etenkin oikeistolaisissa poliittisissa piireissä heidän näkemyksiään toistellaan totuutena. Terveydenhuollon ja sosiaalipolitiikan kustannukset halutaan sysätä takaisin yksilöille, vaikka se kasvattaisikin kokonaiskustannuksia – voimme ihastella Amerikan Yhdysvaltain ihmemaata, jossa terveydenhoidon kustannukset ovat maailman korkeimpia, vaikka terveydenhoidon laajamittainen toteutuminen laahaa eurooppalaisia hyvinvointivaltioita perässä. Silti, jos politiikassa hyvinvointivaltion edut määritellään sen ylläpidon kustannuksia pienemmiksi, sitä on helpompi lähteä murentamaan.

Hoivan merkitystä ja hyötyjä on vaikea mitata rahallisesti, mutta hoivan kulut on triviaalisen helppoa laskea euroissa. Uraauurtavassa taloustieteellisessä tutkimuksessa pyritään paremmin huomioimaan näkymätön hoivatyö ja toteutumatta jäävän hoivan, huolenpidon ja levon kustannuksia, mutta hyvinvointivaltiota haastavassa talouskuriajattelussa näille ulottuvuuksille ei ole sijaa. Niitä ei edes pyritä mittaamaan, vaan ne suljetaan yksityisasioiksi tai perhepiirin velvollisuuksiksi, jolloin ne voidaan myös leikata ulos valtion kassasta. Utopistien, hyvinvointivaltion puolustajien tulee nojata uusimpaan, kokonaisvaltaiseen tutkimukseen argumentoidessaan laajan hyvinvointivaltion taloudellisten etujen ja todellisen kustannustehokkuuden puolesta. Hyvinvointivaltio palvelee taloutta terveemmän kansakunnan muodossa, eikä tätä tosiasiaa voi sivuuttaa. Kaikkia eurooppalaisten talouksien kriisejä ei sen sijaan voi vakuuttavasti yhdistää hyvinvointivaltioiden kustannuksiin.

Hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi pitää taata kestävä rahoitus. Tämä tarkoittaa valtion tulojen kasvattamista, eli käytännössä veroja, palveluista perittäviä maksuja ja valtion omaisuuden tuottavaa hyödyntämistä. Utopistien on ammennettava taloustieteen kehityksestä laaja-alaisesti rahoituksen turvaamiseksi. Vanhoja virheitä, kuten ansio- ja pääomatulojen eriyttämisen voi perua; unohtuneita ideoita, kuten arvonnousuvero, voi panna käytäntöön; ja uusia konsepteja, kuten kasvihuonepäästöjen tiukempia haittaveroja, pitää kokeilla. Utopisteille hyvinvointivaltion itseisarvoisuus on ilmiselvä, mutta vakuuttaaksemme äänestäjät näinä ekonomismin ja talouskuripuheen aikoina, on välttämätöntä pystyä vakuuttamaan epäilijät siitä, että hyvinvointivaltio on edelleen rahoitettavissa, jos haluamme niin toimia.

Kosmopoliittisen utopian tuhoajat

Vihma ei mielestäni ole vahvimmillaan esitellessään liberaalin utopian – sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen – haasteita. Punainen lanka katoaa, kun hän ottaa esille kansainvälisen yhteistyön, ylikansalliset sopimukset, lisääntyneen kansainvälisen kaupankäynnin ja Benedict Andersonin “kuvitellut yhteisöt”. Vihma vaikuttaa syyttävän liberaaleja kosmopoliitteja siitä, että tunnustaessaan kansallisvaltiot keinotekoisina, kuvitelluina projekteina, he eivät enää ottaneet niitä toimijoina tosissaan. Tällainen ajatusmaailma varmasti oli valloillaan New Yorkin ja Brysselin kabineteissa liberaalin maailmanjärjestyksen hybriksentäytteisimmällä nousukaudella, mutta se ei mielestäni ole Andersonin syytä. Kansallisvaltioiden keinotekoisuus ei vähennä niihin sitoutuneiden ja niiden kautta operoivien tahojen vaikuttavuutta, sillä kansallisvaltiotkin ovat olleet aikansa utopistisia projekteja, jotka ovat vaatineet uskomista, toteuttamista, sitoutumista ja pakottamistakin. Ne eivät ole syntyneet itsestään, vaan aikansa radikaalit poliittiset liikkeet ovat luoneet ne uskomalla niiden saavutettavuuteen ja tarpeellisuuteen.

Kansainvälinen yhteistyö ja länsimaiden dominoiva sääntöpohjainen järjestys eivät ole hajoamassa sen takia, että ne olisivat mahdottomia ideoita, tai että etenkin pienille ja keskisuurille maille (joita Eurooppa on pullollaan) ne olisivat suurvaltakilpailua huonompi vaihtoehto. Päinvastoin, tämä utopistinen projekti on vastatuulessa, koska se on menettänyt suurvaltojen tuen. Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat ajavat vanhan järjestyksen alasajoa, eikä Euroopalla ole taloudellista tai sotilaallista mahtia (tai ulkopoliittista itsenäisyyttä Washingtonista) tehokkaasti puolustaa sille edullisinta järjestelmää. Järjestelmän ei voi mielestäni sanoa hajoavan omaan mahdottomuuteensa, vaan siihen vihamielisesti suhtautuvien toimijoiden yhteisten ponnistusten ansiosta.

Utopiat eivät voi käpertyä kokoon

Mikä tahansa poliittinen idea tai projekti elää vain sitä edistävien tahojen ja siihen uskovien ihmisten voimin. Vaikka maalliset yritykset saavuttaa sosialismi kommunististen puolueiden etujoukon johtamien vallankumousten kautta olivat matkan varrella epäonnistuneet, riitti 1990-luvulle tultaessa maailmassa kommunisteja, jotka uskoivat globaalin vallankumouksen olevan nurkan takana. Usko eurooppalaiseen yhteistyöhön, joka Euroopan hiili- ja teräsyhteisön johtajilla oli, kantoi hedelmää Euroopan unionin perustamiseen ja yhteisvaluutan käyttöönottoon asti.

Kolumninsa lopetuksessa Antto Vihma maalaa synkän tulevaisuudenkuvan, jossa utopiat rajataan henkilökohtaiseen elämään, jossa unelmoidaan “levosta, hoivasta tai perhesuhteiden muutoksesta”. Nämä ovat minusta unelmoimisen arvoisia asioita, mutta ne eivät itsessään muutu utopistisiksi, ellei niiden pohjalta rakenneta ihanneyhteiskuntaa. Utopistinen ajattelu on perusluonteeltaan yhteiskunnallista. Kun nykypäivän utopistit unelmoivat levosta, hoivasta ja perhesuhteiden muutoksista he unelmoivat järjestelmällisistä muutoksista, joissa nämä asiat voivat todella toteutua. Minusta on sinänsä reilua todeta, että projektien kunnianhimo on karissut, mutta Vihman virhe on mielestäni näitä muutoksia peräänkuuluttavien utopistishenkisten kannanottojen rajaaminen henkilökohtaisiksi asioiksi. Näitäkään asioita ei ole saatavilla kaikille, elleivät yhteiskunnan rakenteet muutu.

Utopististen ideoiden edistäminen vaatii sitoutumista ja kovaa työtä. Se vaatii toistuvia keskusteluja ja argumentointia, mielikuvitusta ja sisukkuutta. Se vaatii yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä. Vihman painajaisskenaario olisi tosissaan utopististen projektien kuolinisku.

Paras puolustus on hyökkäys. Utopistien on käytävä vastaiskuun aatteittensa ja tavoitteidensa puolesta.

Takaisin Arkistoon

Viittaukset